Chelsea-ottelun jälkihöyryt

24.1.2020

Peetun Arsenal Finland ry:n Facebook-ryhmään linkkaama Hesarin juttu (https://www.hs.fi/urheilu/art-2000006382686.html) herätti muutamia ajatuksia. Jutussa mainitussa tutkimuksessa tutkittiin periaatteessa sitä, onko vesi märkää. Tutkimuksen tarkoituksena lieneekin ollut saada selville mitä ihmisen sisällä tapahtuu otteluiden aikana, ei sitä mihin se johtaa.

Tämän Hesarin jutun julkaisuajankohta on sinänsä otollinen, koska tiistai-illan Chelsea ottelun aikana itse kunkin kortisoli-hormonin pitoisuus nousi sen verran korkeaksi, että verenpainemittarit olisivat hakanneet punaista.

En muista koska viimeksi olisi ottelun aikana tunneskaala heitellyt näin paljon. Ottelun alussa ainakin itsellä ja somekeskusteluiden perusteella myös muilla Goonereilla oli erittäin luottavainen olo. Tämä olo kesti maksimissaan sen 26 minuuttia, jolloin eräs saksalaistoppari pelasi pallon huolimattomasti alaspäin tunnetuin seurauksin. Yhden miehen alivoima ja pallo pilkulta maaliin. Muutenkaan peliesitys ennen tuota ei ollut mitenkään toiveita herättävä. Luulen että suurimatkaan optimistit eivät odottaneet, että saisimme ottelusta pistettä Chelsean johtomaalin jälkeen.

Tässä kohtaa Twitteriin alkoi Chelsea-kannattajien toimesta tulvia ”Agentti Luiz”-tyyppisiä hassutelutwiittejä. Olen ehkä juntti, tyhmä tai tosikko, mutta en itse kauheasti perusta tällaisten hassuttelujen viljelemisestä kesken otteluiden (enkä juuri niiden jälkeenkään), varsinkaan jos ainoat kommentit ottelusta ovat näitä muka hauskoja juttuja. No kukin tallaa tyylillään…

Reilun tunnin kohdalla Chelsean kulman jälkeen Martinelli juoksi koko kentän läpi ja sijoitti pallon vuoren varmasti ohi Kepan. Ai että teki hyvää ja ehkä pienen pieni toive edes pisteestä heräsi henkiin. Seuraavat n. 35 minuuttia tuntuivatkin sitten ikuisuudelta. En muista koska viimeksi olisin tv:n ääressä elänyt näin äänekkäästi mukana ottelun tuoksinnassa. Toki jos avopuolisoltani kysyisi tätä, niin hän vastaisi varmaankin: ”Edellisessä otellussa”. Todellisuudessa punapaitaisten pelaajien taistelutahto oli sitä luokkaa, että se tarttui väkisinkin tv:n välityksellä ainakin allekirjoittaneeseen. 10 miehellä taistelu jatkuvasti hyökkäyksiä vyöryttävää Chelsea vastaan oli samaan aikaan todella hienoa katseltavaa, mutta myös yhtä tuskaa. Viime aikoina kun on jotenkin tottunut siihen, että lunta tulee tupaan aina jossain kohtaa.

Tykkimiesmaailmani oli lähellä murentua 84 minuutilla Azpilicuetan johtomaalin myötä. En oikein tiennyt miten päin olla. Harmitti kun taas ollaan menettämässä pisteitä, tunsin oloni kaltoin kohdelluksi koska hieman punaisten lasien läpi katsottuna Abraham vaikutti peliin paitsioasemasta sekä turhautuneeksi koska en pysty vaikuttamaan millään tapaa Länsi-Lontoon tapahtumiin.

Mutta koska jalkapallo on maailman hienoin urheilulaji, niin tarinaan lisättiin vielä yksi kohtaus. Kohtauksesta erityisen teki se, että sen pääarkkitehtinä toimi Hector Bellerin. Mies joka aika tarkalleen vuosi takaperin loukkaantui vakavasti juurikin Chelsea vastaan, pelasi ottelussa kapteeninnauha hihassaan, tuli ja sijoitti pallon vasemmalla jalallaan maalin vasempaan nurkkaan. Voiko siis tasoitusmaalia suoda kenellekään muulle pelaajalle.  

Ottelu oli pienoiskoossa se mitä Arsenalin kannattaminen on tällä hetkellä. Paljon ja pitkiä tuskaisia hetkiä, toivoen kuitenkin niitä valonpilkahduksia. Sitten kun niitä pilkahduksia tulee, niin niistä nautitaan täysin rinnoin. Vaikka tasapeli on tasapeli, emmekä saanet Chelsea pistettäkään kiinni sarjataulukossa, niin en muista koska olisin viimeksi ollut rakkaan seurani ottelun jälkeen näin h*lvetin hyvällä fiiliksellä.

Hyvää viikonloppua kaikille kanssaeläjille!